Aina, kun lähden jonnekin ihmisten ilmoille, päädyn nolaamaan itseni jollain tavalla. Huumorintajuni ja yleinen asenteeni elämään tuntuu olevan niin normeista poikkeava, että tulen vain hyvin harvan kanssa täysin omana itsenäni toimeen.
Epäilen suuresti, että minulla on lievä Aspergerin syndrooma. Kaikki merkit viittaavat siihen. Vältän katsekontaktia viimeiseen asti, en osaa lukea sosiaalisia signaaleja, enkä osaa rentoutua muuten kuin ollessani yksin. Käytän suuren osan ajastani vertaillen toimintaani ja ajatteluani niihin malleihin, joita ympärilläni olevat ihmiset ilmentävät, ja tämä kaikki tuntuu ulottumattomissa olevalta massalta, josta en vain voi saada otetta.
Tulen aina olemaan nolo, sekava olento, eikä siinä kaiketi ole mitään ihmeellistä. Maailma varmasti kuhisee samanlaisia itsestään irrallisia tampioita. Kun vain saisin suustani pääsevät sammakot kuriin, koska ne ovat aiheuttaneet jo tässä vaiheessa elämääni hirveästi mielipahaa. Jolleivat muille, niin ainakin minulle jäätävien morkkisten muodossa.
Ehkä juuri siksi haluan työskennellä lasten kanssa. Lasten kanssa tulen hyvin toimeen. Lapsen mieli on niin suuressa ja epämääräisessä myllerryksessä kaikkien määrittelemättömien tunteiden ja kokemusten keskellä, etteivät omat maneerini tunnu olevan kuin hyödyksi tässä monimutkaisessa kommunikaatiosuhteessa.
Välillä pysähdyn miettimään sitä, että olen oikeasti aikuinen. Kun kauppaan lähteminen pelottaa, muistutan itseäni siitä, että olen aikuinen. Kun haluan vain jäädä sänkyyn makaamaan, muistutan itseäni siitä, että olen aikuinen. Ja kun kissa on oksentanut lattialle, enkä jaksaisi siivota sen jälkiä, muistutan itseäni siitä, että olen aikuinen. Harvemmin se mitään auttaa. Lopulta päädyn kuitenkin juomaan päiväkännit ja jättämään kaiken hunningolle.
Keskiviikkona aloitan toden teolla kognitiivisen terapian. Toivottavasti siitä olisi edes jotain apua tähän harhailevan mieleni valjastamiseen.
“I'm not psycho...I just like psychotic things.” - Gerard Way
