Fanittamisesta

Fanittaminen on ollut suuri osa elämääni seitsenvuotiaasta lähtien. Se on näytellyt suurta osaa elämässäni silloin, kun arki ja eläminen yleensä ovat itsessään tuntuneet liian raskailta. Siinä mielessä fanittamista voisi luonnehtia kohdallani jopa huumeeksi.

Kun olin seitsemän, äitini toi minulle Viipurin reissulta tuliaisiksi Michael Jacksonin Blood on the Dance Floor- cd:n. Se oli piraatti, luonnollisesti. Silloin asiasta ei pidetty yhtä kovaa meteliä kuin nykyään.

Olin saman tien myyty. Michael Jackson tarjosi minulle, lapselle ilman isää, moraalisen ja esteettisen esikuvan. Kun olin yhdeksänvuotias, huoneeni seinillä oli monta sataa kuvaa Jacksonista, ja pienin niistä oli kuva, jonka olin leikannut jostain julistemainoksesta. Puhuin kuville joka aamu, pyysin voimaa, ja sainkin sitä niiden katselemisesta. Koulutaipaleeni ei ollut missään nimessä helpoimmasta päästä, ja Jacksonin kuville puhuminen oli kuin olisin rukoillut. Niiden avulla selvisin koulukiusaamisesta ja pystyin säilyttämään omanarvontuntoni.

Kun olin kymmenen, löysin Karhulan kirjastosta pari kappaletta ElfQuest -sarjakuvia. Tästä lähti liikkeelle vuosia kestänyt surrealistinen tila, jota ilman olisin luultavasti nyt entistä pirstaloituneempi ihminen. Ne, jotka ovat minut tuolloin tunteneet, ovat tulleet tutuiksi asian kanssa. Juoksentelin metsissä, ulvoin kuuta, pyysin äitiäni ompelemaan minulle kaikenlaisia ElfQuestin innoittamia vaatteita ja luin sarjakuvia aina vain neuroottisemmalla sykkeellä. Tein muistiinpanoja, sukupuita, suomennoksia ja piirroksia itsestäni haltiana. Pahimpina eskapismini hetkinä todella kuvittelin (tai vain epätoivoisesti toivoin), että joku olisi tullut hakemaan minut tuohon toiseen maailmaan, jossa kaikki fyysiset vikani, joista minua kiusattiin, pystyttäisiin parantamaan yhdellä parantajan kosketuksella.

ElfQuest-innostukseni jälkeen en ole fanittanut mitään samankaltaisella tunteenpalolla. Välillä fanituksen tarve kuitenkin kasvaa liian suureksi, ja takerrun johonkin, minkä ihannointi menee muutamassa viikossa tai kuukaudessa ohi. Viime keväänä menin aivan sekaisin Gerard Waysta, johon projisoin kaikkia omia heikkouksiani ja piirteitäni. Koin löytäneeni kaltaiseni henkilön, jonka henkilökehityksen historia tuntui vastaavan omaani. Tämän jälkeen olin muutaman kuukauden ajan täysin psykoottinen Daniel Filthin suhteen.

Olen miettinyt, miksi kaikki fanitukseni ja ihailuni kohdistuu aina miehiin. Lopun kaiken koen olevani suhteellisen maskuliininen nainen, ja etsin miehistä (etenkin kauniista, jollain tapaa androgyyneista miehistä) esikuvaa.

Jonkin asian fanittaminen tuntuu olevan yksi niistä asioista, joka pitää minut jollain tapaa tasapainossa. Tällä hetkellä en fanita mitään, ja tunnen oloni jatkuvasti hermostuneeksi, epäinspiroituneeksi ja ajoittain jopa surulliseksi. Fanittaminen ja jonkin tietyn kohteen ihannointi luo henkisen tilan, jossa on aina jotain pohdittavaa ennen nukahtamista, etsittävää suhteen syventämiseksi, unelmoitavaa päivien ratoksi.

Mihinköhän voisin seuraavaksi hurahtaa?

Rentoutumisesta

Olen usein kuullut, että erityisesti tyypillisille naisille rentoutuminen on hyvinkin suunniteltua toimintaa. Täytyy varata oikeanlaista syötävää, jalkakylpyyn sopivat tuotteet ja ehkäpä jopa aikaa joogata. Rentoutuminen on jo itsessään siis tietynlainen suoritus, jolla voi olla jopa oma aikataulunsa. Ensin hemmotellaan itseä pilateksella (hahahaha!), sitten katsotaan jokin omaa henkistä kehitystä tai koulutusta edistävä vaihtoehtoelokuva, ja syödään levy suklaata. Ehkä jopa juodaan tilkkanen viiniä.

Tämä varmasti toimii monille, mutta oma reseptini täydelliselle rentoutumiselle on seuraava:
1. Saan olla yksin kotona.
2. Varattuna on runsaasti alkoholijuomia.
3. Soittolistani on täynnä ajoittain mautonta ja jopa sietämätöntä musiikkia, jota etenkään Paavo ei jaksaisi kuunnella hetkeäkään, ja josta saisin kuulla vittuilua ties keneltä.
4. Kotona on paljon projekteja, joihin en jaksaisi tarttua selvin päin, mutta jotka humalassa tuntuvat jumalaisen inspiroivilta. Enkä liioittele, koska monet niistä ratkaisuista, jotka olen humalapäissäni keksinyt, eivät olisi koskaan juolahtaneetkaan mieleeni tylsistyneessä, selvässä olotilassani.

Niin, suosittelen kaikille (myös miehille) tätä täydellistä irtautumista siitä, mitä arki ja elämä ylipäänsä merkitsevät, eli suorittamisesta ja vastuuntunnosta. Juo itsesi humalaan. Tupakoi niin usein kuin koet tarpeelliseksi. Kuuntele musiikkia, joka saa olosi rentoutuneeksi tai energiseksi välittämättä siitä, mitä sinun "kuuluisi" kuunnella nähden siihen, mitä yleisesti ottaen edustat. Itse nautin (julkisesti) black metalista, industrialista, goth rockista ja ties mistä muusta. Humalassa ja yksin ollessani esimerkiksi Miley Cyrus tai Avril Lavigne tuntuvat hyvinkin tilanteeseen sopivilta. Puhumattakaan Lady Gagasta tai vaikkapa Lana del Reysta.

Omalla kohdallani minua kiinnostaa noin niin kuin musiikin saralla ainoastaan se, mitä tietty biisi saa minut tuntemaan. Sillä ei ole väliä, kuinka kultivoitunutta, asiaankuuluvaa tai tarkoituksenmukaista se on. Yleisesti ottaen nautin hyvinkin raskaasta musiikista, mutta toisaalta taas kauniisti tehty ja voimakas poppibiisi voi olla omiaan kohottamaan fiiliksiäni.

Joka tapauksessa... Älkää ottako vaikutteita naistenlehdistä, joissa rentoutumisesta tehdään samanlainen suoritus kuin esimerkiksi ruuanlaittamisesta, kuntosaliharjoittelusta tai raskaan kirjan lukemisesta.

Relax and have A LOT of fun! :)

Kävelemisen vaikeudesta

Tänään oli suhteellisen hyvä päivä. Heräsin täysin suunnittelemattomassa krapulassa, ja silti pystyin kävelemään töihin. Pyrin aina kävelemään töihin, ja useimmiten takaisin kotiinkin, mutta joskus se ei vain onnistu. Tuntuu vain niin typerältä kulkea kilometrin matka bussilla. En suostu hyväksymään sitä, ettenkö voisi käyttää jalkojani. Muutaman kerran olen saanut töihin kävellessäni suoranaisen paniikkikohtauksen, kun puolivälissä matkaa jalat tuntuvat lähestulkoon halvaantuneilta, ja tuntuu, että kaikki kanssaliikkujat ihmettelevät, mikä tuotakin vaivaa, kun se noin linkkaa.

Tässä on juurikin yksi suurimmista ongelmista. Kävelemiseni vaikeus on aika pitkälti psykosomaattista. Jännitän kävelemistä, koska minulla on olo, että kaikki tuijottavat ja arvostelevat askellustani, ja tämä on omiaan säikyttämään lihakseni äärimmäiseen pinteeseen. Sanomattakin on selvää, että siinä vaiheessa, kun keskellä ruuhkaista kävelykatua tunnet jalkojesi kieltäytyvän yhteistyöstä, ahdistus lisääntyy. Se on melkoinen noidankehä.

Psykosomaattisuutta perustelen sillä, että useimmiten kävellessäni Paavon kanssa, joka osaa ottaa tahtini huomioon, en hermostu, ja pystyn liikkumaan ilman kipua. Välillä Paavo jopa joutuu pyytämään minua hidastamaan tahtiani. Toisaalta taas tämä järjestely ei toimi aina. Paavo on ystävällisesti tarjoutunut kävelemään kanssani esimerkiksi yliopistolle tai kirjastoon, mutta silti sääreni vihoittelevat.

Fysioterapeutti ei nähnyt tilanteessani oikeastaan mitään ongelmaa. Testitulosten valossa olen ihan normaali. Sehän tästä tekeekin niin ikävää, kun kukaan ei osaa sanoa, mistä kiikastaa. Spastisuuskaan ei oikein sovi kuvaukseltaan tilanteeseeni. Ja vaikka sopisikin, ei sille voi oikein mitään tehdä.

Täytyy kaiketi hyväksyä se, että välillä on parempia, välillä huonompia päiviä.