Fanittaminen on ollut suuri osa elämääni seitsenvuotiaasta lähtien. Se on näytellyt suurta osaa elämässäni silloin, kun arki ja eläminen yleensä ovat itsessään tuntuneet liian raskailta. Siinä mielessä fanittamista voisi luonnehtia kohdallani jopa huumeeksi.
Kun olin seitsemän, äitini toi minulle Viipurin reissulta tuliaisiksi Michael Jacksonin Blood on the Dance Floor- cd:n. Se oli piraatti, luonnollisesti. Silloin asiasta ei pidetty yhtä kovaa meteliä kuin nykyään.
Olin saman tien myyty. Michael Jackson tarjosi minulle, lapselle ilman isää, moraalisen ja esteettisen esikuvan. Kun olin yhdeksänvuotias, huoneeni seinillä oli monta sataa kuvaa Jacksonista, ja pienin niistä oli kuva, jonka olin leikannut jostain julistemainoksesta. Puhuin kuville joka aamu, pyysin voimaa, ja sainkin sitä niiden katselemisesta. Koulutaipaleeni ei ollut missään nimessä helpoimmasta päästä, ja Jacksonin kuville puhuminen oli kuin olisin rukoillut. Niiden avulla selvisin koulukiusaamisesta ja pystyin säilyttämään omanarvontuntoni.
Kun olin kymmenen, löysin Karhulan kirjastosta pari kappaletta ElfQuest -sarjakuvia. Tästä lähti liikkeelle vuosia kestänyt surrealistinen tila, jota ilman olisin luultavasti nyt entistä pirstaloituneempi ihminen. Ne, jotka ovat minut tuolloin tunteneet, ovat tulleet tutuiksi asian kanssa. Juoksentelin metsissä, ulvoin kuuta, pyysin äitiäni ompelemaan minulle kaikenlaisia ElfQuestin innoittamia vaatteita ja luin sarjakuvia aina vain neuroottisemmalla sykkeellä. Tein muistiinpanoja, sukupuita, suomennoksia ja piirroksia itsestäni haltiana. Pahimpina eskapismini hetkinä todella kuvittelin (tai vain epätoivoisesti toivoin), että joku olisi tullut hakemaan minut tuohon toiseen maailmaan, jossa kaikki fyysiset vikani, joista minua kiusattiin, pystyttäisiin parantamaan yhdellä parantajan kosketuksella.
ElfQuest-innostukseni jälkeen en ole fanittanut mitään samankaltaisella tunteenpalolla. Välillä fanituksen tarve kuitenkin kasvaa liian suureksi, ja takerrun johonkin, minkä ihannointi menee muutamassa viikossa tai kuukaudessa ohi. Viime keväänä menin aivan sekaisin Gerard Waysta, johon projisoin kaikkia omia heikkouksiani ja piirteitäni. Koin löytäneeni kaltaiseni henkilön, jonka henkilökehityksen historia tuntui vastaavan omaani. Tämän jälkeen olin muutaman kuukauden ajan täysin psykoottinen Daniel Filthin suhteen.
Olen miettinyt, miksi kaikki fanitukseni ja ihailuni kohdistuu aina miehiin. Lopun kaiken koen olevani suhteellisen maskuliininen nainen, ja etsin miehistä (etenkin kauniista, jollain tapaa androgyyneista miehistä) esikuvaa.
Jonkin asian fanittaminen tuntuu olevan yksi niistä asioista, joka pitää minut jollain tapaa tasapainossa. Tällä hetkellä en fanita mitään, ja tunnen oloni jatkuvasti hermostuneeksi, epäinspiroituneeksi ja ajoittain jopa surulliseksi. Fanittaminen ja jonkin tietyn kohteen ihannointi luo henkisen tilan, jossa on aina jotain pohdittavaa ennen nukahtamista, etsittävää suhteen syventämiseksi, unelmoitavaa päivien ratoksi.
Mihinköhän voisin seuraavaksi hurahtaa?
MJ <3
VastaaPoista