torstai 4. lokakuuta 2012

Hetkessä elämisen ongelmasta

Varoitus! Olen hyvin humalassa kirjoittaessani tätä blogi-merkintää. Kaikki, mitä kirjoitan, saattaa huomenna herättää minussa lähinnä inhon tunteita, mutta tämä on minun blogini, ja kirjoitan (jumalauta) mitä lystään.

Facebook on iso osa sosiaalista elämääni, myönnän sen. Olen jotenkin hankkiutunut tilanteeseen, jossa kaikki informaatiotulvasta erottuva materiaali korostaa hetkessä elämisen ihannetta. Olen pyrkinyt jo iät ja ajat elämään tämän ajatusmallin mukaan, mutta se ei ole tuonut minulle rauhaa kuin ehkä hetkittäin.

"Elä hetkessä"! "Ole läsnä!" "Soita henkilölle, jota et tunne, ja kysy kuulumisia!" "Kättele vastaantulijaa just for the heck of it!"

Minä olen lopun kaiken eskapisti. Eikö täydellinen hetkessä eläminen ole eskapismin kuolema?

Hetkessä elämisen ihanne on mahdollisesti suunniteltu kärjistetysti niille henkilöille, jotka uraa Wall Streetilla rakentaessaan missaavat lastensa kasvuvaiheet, henkilöille, jotka eivät osaa päästää irti perheonnen kannalta sekundaareista arvoista hetkeksikään. Joiden ajatukset ovat jatkuvasti projekteissa ja itsensä kehittämisessä ja kaikessa siinä paskassa, jota vaaditaan menestymiseen 2000-luvun maailmassa.

Mutta entä jos on siinä vaiheessa elämäänsä, kun tällaisia häiritseviä tekijöitä ei vielä ole olemassa? Kun vasta aloittelee elämäänsä, ja on vain unelmia, joiden toteutumiseen menee vuosia ja taas vuosia. Unelmia, joiden mahdollisuuskin toteutua on riskissä tuhoutua muutaman harha-askeleen saattelemana.

Usein parvekkeella notkuessani tupakka huulessa ja olutta kitatessani pyrin keskittymään hetkeen. Ne hetket ovat hyviä, jopa kauniita, mutta ah, niin katoavia. Jos jämähtäisin elämään vain näihin hetkiin, en koskaan pääsisi minnekään. On pakko katsoa tulevaisuuteen, ja nähdä pienet hetket vain vilauksina matkallani kohti jotain suurempaa.

Minulla ei ole lapsia, joiden kehityksen voisin missata rakentaessani uraa. Pidän toki huolen siitä, että siinä vaiheessa, kun olen tässä tilanteessa, myös muistan noudattaa hetkessä elämisen ihannetta. Tähän asti kuitenkin koen, että hetkessä eläminen tekee minulle vain pahaa. Pidän ajatuksesta, että juttelen itselleni 10 vuotta menneisyyteen, ja kerron, millaista elämä on nykyään. Toisin sanoen juuri sellaista, kuin sen silloin toivoinkin sen olevan.

Hetkessä eläminen, pysähtyminen, hengähtäminen on toki loistava elämänhallintamenetelmä niille, jotka ovat oikeasti jatkuvasti menossa. (Paratkoon, toivottavasti en itse koskaan ole siinä tilanteessa.) Henkilökohtaisesti koen, että nimenomaan tulevaisuuteen katsominen ja unelmat pitävät minut liikkeessä. Rapsutan kissaa, kun se hypähtää syliini, pysähdyn katsomaan puiden muutoksia vuodenkierron aikana ja ihailen ensilunta, mutta minä haluan lopun kaiken elää kuvitelmassani siitä, millaista tulevaisuudessa on.

Ja joo joo, jokainen hetki voi olla viimeinen jne, ja minä tiedän sen oikein hyvin, mutta mielestäni pelkästään tässä hetkessä sekunti kerrallaan eläminen on jumiutumista omiin, henkilökohtaisiin rutiineihin ja sielun tappaviin kaavoihin. Eikä elämää voi elää siltä pohjalta, että kaikki saattaa loppua milloin tahansa. ("Elä kuin viimeistä päivää.")