Opiskelusta

MS-tauti ei ole este, se on vain hidaste.

Opiskelu on minulle nykyään yllättävänkin haastavaa. Koulunkäynti on ollut minulle aina helppoa ylioppilaskirjoituksiin asti. En ole oikeastaan koskaan joutunut panostamaan opiskeluun. Olin pilvessä kirjoittaessani äidinkielestä ja A-englannista Laudaturit.

Nyt, yliopistossa, tahti on liian nopea, liian epäselkeä. En saa otetta. Kaikki esseet, joita olen kirjoittanut juurikaan kirjoja avaamatta, ovat johtaneet nelosen arvosanoihin. Tuntuu, etten ansaitse niitä arvosanoja, koska vanhan tapani mukaan en jaksa panostaa. Pelkään sitä hetkeä, kun oikeasti pitää opiskella, kun todella täytyy päntätä ja opetella. En tiedä, onko minusta siihen.

Torey Hayden toteaa epäsuorasti kirjassaan Toisten lapset (Otava, 2006), että todellinen lahjakkuus ja ylisuorittaminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Voin rehellisesti sanoa, etten ole ainakaan ylisuorittaja. Olen vain jotenkin onnistunut keplottelemaan itseni järjestelmästä läpi kiitettävin arvosanoin. Toivon, että se tässä yhteydessä tarkoittaisi sitä, että olen lahjakas.

Kuulostaapa itserakkaalta, mutta voitte uskoa, ettei se ole sitä. Minulta ei löydy itserakkautta juurikaan. Pyrin vain jotenkin uskottelemaan itselleni, että pystyn valmistumaan kunnialla korkeakouluopinnoista ja saavuttamaan elintason, jolla voin taata lapsilleni riittävän elannon ja pohjan elämälle.

Vihdoin apua

Ensi tiistaina pääsen psykologin puheille. En malta odottaa.

Kävin ensimmäisen kerran terapiassa 14-vuotiaana, koska kärsin ihmispelosta. Ainut mitä siitä jäi käteen, oli ajatus siitä, että olen itse asiassa aivan samanlainen kuin isoisäni, jota suoraan sanottuna vihaan sydänjuuriani myöten. Ja olisi pitänyt mukamas kirjoittaa jokin tunteitani avaava kirje isälleni, joka on, ja oli jo tuolloin, minulle täysi mysteeri.

Toisen kerran ajattelin vakavasti hakeutuvani terapiaan ollessani lukiossa. Aina, kun olin Turussa, pelkäsin neuroottisesti äidin ja pikkuveljeni kuolevan. Kun olin Karhulassa, pelkäsin silloisen avomieheni kuolevan sillä välin. Näin jokaiset hyväiset viimeisinä. Lisäksi bussissa tai junassa musiikkia kuunnellessani selasin kappaleita läpi löytääkseni juuri sen biisin, jonka halusin kuulla viimeisenä ennen kuolemaani liikenneonnettomuudessa.

En koskaan kuitenkaan jaksanut lähteä siihen ruljanssiin, koska tiedostin kyllä varsin hyvin, kuinka uskomattoman vaikeaa apua olisi saada, eikä minulla ollut voimavaroja sellaiseen. Olen myös fatalisti, ja luotin siihen, että kaikista negatiivisista tuntemuksistani huolimatta asiat menisivät juuri niin kuin niiden kuuluisikin mennä. Jatkuva ahdistus läheisten kuolemasta oli kuitenkin hallitseva tekijä jokapäiväisessä elämässäni. En edelleenkään tiedä, mikä sen aiheutti.

Tällä hetkellä elämäni on varmasti ulkopuolisen silmin melkoisen täydellistä. On ihana kihlattu, upea kämppä Turun itäisessä keskustassa, yliopisto-opiskelijan status, mahtava osa-aikainen työ, vankka ystäväpiiri jne. Ei velkaa, ei rahahuolia, ei mitään, mistä voisin oikeasti valittaa.

Kyse ei olekaan tästä hetkestä elämässäni. Olen kyllästynyt siihen, että menneisyyteni haamut kummittelevat nykyisen onneni yllä. Ne ovat aina takaraivossani kuiskuttelemassa siitä, että kaikki vastaantulijat nauravat minulle, en voi koskaan miellyttää yhtäkään ihmistä tai saavuttaa elämässäni mitään kunniakasta. Tiedän, ettei se ole totta, mutta kuten kaikki tietävät, järki ja tunne ovat hyvin kaukana toisistaan.