Ensi tiistaina pääsen psykologin puheille. En malta odottaa.
Kävin ensimmäisen kerran terapiassa 14-vuotiaana, koska kärsin ihmispelosta. Ainut mitä siitä jäi käteen, oli ajatus siitä, että olen itse asiassa aivan samanlainen kuin isoisäni, jota suoraan sanottuna vihaan sydänjuuriani myöten. Ja olisi pitänyt mukamas kirjoittaa jokin tunteitani avaava kirje isälleni, joka on, ja oli jo tuolloin, minulle täysi mysteeri.
Toisen kerran ajattelin vakavasti hakeutuvani terapiaan ollessani lukiossa. Aina, kun olin Turussa, pelkäsin neuroottisesti äidin ja pikkuveljeni kuolevan. Kun olin Karhulassa, pelkäsin silloisen avomieheni kuolevan sillä välin. Näin jokaiset hyväiset viimeisinä. Lisäksi bussissa tai junassa musiikkia kuunnellessani selasin kappaleita läpi löytääkseni juuri sen biisin, jonka halusin kuulla viimeisenä ennen kuolemaani liikenneonnettomuudessa.
En koskaan kuitenkaan jaksanut lähteä siihen ruljanssiin, koska tiedostin kyllä varsin hyvin, kuinka uskomattoman vaikeaa apua olisi saada, eikä minulla ollut voimavaroja sellaiseen. Olen myös fatalisti, ja luotin siihen, että kaikista negatiivisista tuntemuksistani huolimatta asiat menisivät juuri niin kuin niiden kuuluisikin mennä. Jatkuva ahdistus läheisten kuolemasta oli kuitenkin hallitseva tekijä jokapäiväisessä elämässäni. En edelleenkään tiedä, mikä sen aiheutti.
Tällä hetkellä elämäni on varmasti ulkopuolisen silmin melkoisen täydellistä. On ihana kihlattu, upea kämppä Turun itäisessä keskustassa, yliopisto-opiskelijan status, mahtava osa-aikainen työ, vankka ystäväpiiri jne. Ei velkaa, ei rahahuolia, ei mitään, mistä voisin oikeasti valittaa.
Kyse ei olekaan tästä hetkestä elämässäni. Olen kyllästynyt siihen, että menneisyyteni haamut kummittelevat nykyisen onneni yllä. Ne ovat aina takaraivossani kuiskuttelemassa siitä, että kaikki vastaantulijat nauravat minulle, en voi koskaan miellyttää yhtäkään ihmistä tai saavuttaa elämässäni mitään kunniakasta. Tiedän, ettei se ole totta, mutta kuten kaikki tietävät, järki ja tunne ovat hyvin kaukana toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti