Opiskelu on minulle nykyään yllättävänkin haastavaa. Koulunkäynti on ollut minulle aina helppoa ylioppilaskirjoituksiin asti. En ole oikeastaan koskaan joutunut panostamaan opiskeluun. Olin pilvessä kirjoittaessani äidinkielestä ja A-englannista Laudaturit.
Nyt, yliopistossa, tahti on liian nopea, liian epäselkeä. En saa otetta. Kaikki esseet, joita olen kirjoittanut juurikaan kirjoja avaamatta, ovat johtaneet nelosen arvosanoihin. Tuntuu, etten ansaitse niitä arvosanoja, koska vanhan tapani mukaan en jaksa panostaa. Pelkään sitä hetkeä, kun oikeasti pitää opiskella, kun todella täytyy päntätä ja opetella. En tiedä, onko minusta siihen.
Torey Hayden toteaa epäsuorasti kirjassaan Toisten lapset (Otava, 2006), että todellinen lahjakkuus ja ylisuorittaminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Voin rehellisesti sanoa, etten ole ainakaan ylisuorittaja. Olen vain jotenkin onnistunut keplottelemaan itseni järjestelmästä läpi kiitettävin arvosanoin. Toivon, että se tässä yhteydessä tarkoittaisi sitä, että olen lahjakas.
Kuulostaapa itserakkaalta, mutta voitte uskoa, ettei se ole sitä. Minulta ei löydy itserakkautta juurikaan. Pyrin vain jotenkin uskottelemaan itselleni, että pystyn valmistumaan kunnialla korkeakouluopinnoista ja saavuttamaan elintason, jolla voin taata lapsilleni riittävän elannon ja pohjan elämälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti