Tänään olin ihan uudella tavalla surullinen. En tiedä, johtuuko se mahdollisesti terapian aloittamisesta, mutta olen alkanut käsitellä MS-tautiani ihan uudella tavalla. Emme ole vielä oikeastaan ehtineet käsitellä itse tautia istunnoissa, mutta olen joutunut suuntaamaan huomioni aivan uudella tavalla tunteisiini, jotka olen näköjään sittenkin lakaissut maton alle. Olen aina luullut käsitteleväni sairauttani terveimmällä mahdollisella tavalla, koska en ole antanut sen vaikuttaa unelmiini, valintoihini tai elämääni ylipäänsä oikeastaan mitenkään. Ehkä tämä on kuitenkin ollut virhe, sillä en ole antanut itselleni aikaa surra.
Täytyy myöntää, että kävelykykyni heikentyminen on iskenyt itsetuntooni ja psyykeeni voimakkaammin kuin halusin aiemmin myöntääkään. On käsittämätöntä, että minua ei ahdista niinkään työnteko ja opiskeleminen, vaan paikasta paikkaan siirtyminen. Jännitän päiviä etukäteen matkoja, jotka minun täytyy taittaa kävellen. Usein jätän lähtemättä luennolle, koska ahdistus kasvaa liian suureksi kotioven sulkeuduttua.
Ennen kaikkea kävelykyvyn heikentyminen on kuitenkin saanut minut tajuamaan, että minulla ihan aikuisten oikeasti on parantumaton sairaus, ja se etenee vääjäämättä. En haluaisi antaa sen hajottaa elämäni rakenteita, mutta jossain määrin niin on jo tapahtunut. Minulla ei ole energiaa pitää juurikaan yhteyttä ystäviini, arkiset toimet tuntuvat enenevissä määrin vaikeilta ja turhanpäiväisiltä, ja tunnen vaipuvani ajoittain suoranaiseen apatiaan.
Olen ollut jopa ylpeä siitä, etten ole koskaan itkenyt tätä asiaa. Ehkä suru on kuitenkin niin syvällä ja niin tuhovoimainen, etten ole uskaltanut päästää sitä valloilleen. Olen tukahduttanut sitä alkoholilla, rauhoittavilla ja tosiasiat kieltämällä. Se ei taida kuitenkaan enää toimia.
