Odotus- ja toimenpidehuoneista

Vietän runsaasti aikaa erinäisissä odotushuoneissa ensinnäkin siksi, että olen aina liian ajoissa.

Tänään jouduin odottelemaan noin kymmenisen minuuttia terapeuttini odotushuoneessa. Ehdin siis tarkasti perehtyä huoneen ilmapiiriin ja sisustukseen. Ensinnäkin tila oli täysin hipihiljainen, ja istuuduin sellaiseen natisevaan olkituoliin, jossa jokainen liikahdus saa aikaan suorastaan mylvivän äänen kontrastina tilan rikkumattomalle hiljaisuudelle. Olipa ahdistavaa.

Lisäksi huone oli koristeltu lähinnä afrikkalaisvaikutteisilla esineillä. Pienillä muotokuvilla kirahveista, norsuista ja leijonista. Nurkissa oli käsintehtyjä saviastioita. Näiden kaikkien koriste-esineiden keskellä koreili suuri abstrakti maalaus, jonka keskipisteenä oli menorah (juutalaisten seitsenhaarainen kynttelikkö). What the fuck?

Sivupöydällä oli tuore kimppu keltaisia ruusuja, ja eräässä nurkassa oli vastakkain musta ja valkoinen savinaamio, jotka olivat ainoa selkeä symboloiva tekijä siihen nähden, mitä tulee mielenrauhaan ja persoonan kokonaistulkintaan ja kaksijakoisuuteen.

Terapiaistunnon jälkeen kiirehdin TYKSlabiin verinäytteenottoon maanantaista tiputuskontrollia varten. Laboratoriossa on televisio, jossa on aina ja ikuisesti YLE1 päällä. Ilmeisesti tällä varmistetaan kaikenmoinen uskollisuus valtiolle ja korrektius siihen nähden, ettei ihmisten tarvitse altistua turhanpäiväiselle Tvins-mainonnalle. Jälleen vierähti kymmenisen minuuttia, jotka kulutin katsellen hyvin realistista kuvausta synnytyksestä. Rentouttavaa.

Itse näytteenottohuoneissa suurin osa krääsästä on omistettu lapsille. On teddy-karhua, Disney-prinsessojen kuvia ja kaikkea muuta tavaraa, jonka uskotaan rauhoittavan pientä lasta silloin, kun häneen sattuu. Itse muistan lapsuudestani sen, että edessä heilutellut pehmolelut lähinnä häiritsivät varautumista tulevaan nipistykseen, jolloin reaktio oli entistä korostuneempi.

TYKSin neurologian poliklinikan odotushuone on enemmänkin valkoinen käytävä, jolla on lähinnä käytännön neuvoja niin työntekijöille kuin asiakkaillekin. Luettavana on milloin mitäkin. Vanhoja Aku Ankkoja ja aina yhtä piristäviä MS-tautia tai epilepsiaa käsitteleviä lehtiä.

Itse infuusioille omistettu huone on toinen juttu. Siellä on aivan uskomattoman ihana nojatuoli, ja joka kerta hiukan iloitsen, jos pääsen tiputuksen ajaksi lösähtämään siihen sen sijaan, että joutuisin istumaan kahta tuntia kovalla puutuolilla. Luettavana on kaikkea, mitä sairaanhoitajat ja muu henkilökunta kotoaan tuovat. Itsekin vein sinne kerran kassillisen omia Kodin Kuvalehtiäni ja Trendejäni. Toivottavasti niistä oli edes jonkin verran iloa muille potilaille.

Eniten voin sanoa inhoavani muka rentouttavia luontokuvia, joissa on lähikuvia kanervikoista tai merimaisemista. En ylipäänsä ymmärrä, mikä siinä verinäytteenotossa on niin kamalaa, että aikuisiakin ihmisiä   pitää jotenkin rauhoitella estetiikalla. Selkäydinnäytteen yhteydessä tosin voisi näyttää vaikka jotain Frendien jaksoja telkkarista, tai antaa kuunnella jotain todella agressiivista musiikkia, johon kanavoisi kivun.

Selkäydinnäytteen ottaminen ei ole muuten mitään herkkua. Omalla kohdallani näytteen otti joku harjoittelija, joka joutui suorittamaan prosessin useampaan otteeseen. Neula siis työnnetään (ilman puudutusta) selkäytimeen, ja sieltä imetään nestettä. Muistan vain maanneeni sikiöasennossa, koska silloin selkäranka on ilmeisesti kaikkein helpoiten operoitavissa, ja tuntui siltä, kuin kaikki sisäelimeni olisivat vetäytyneet, tai repeytyneet, kohti selkääni. Se ei ollut kivaa.

Noh, karkasin aiheesta. Voisin toki avautua valtimokanyloinnista, PET-kuvauksista maskeineen jne, mutta jääkööt nuo johonkin toiseen kertaan. Nyt nautin oluesta.

Ajatuksenjuoksua tms

Miten tämän sanoisin?

Minun on todella vaikeaa muodostaa pinnallisia ihmissuhteita. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi ihmisistä yleensä, enkä ole missään nimessä misantrooppi, en ollenkaan. Pidän vain ihmisistä ehkä vääristä syistä.

Osaan muodostaa vuosia kestäviä, syvällisiä ihmissuhteita, mutten suhteita, joissa kyse on pinnallisista keskusteluista ja pinnan alla muhivista todellisista tunteista. Joko olen todella avoin, tai sitten en sano mitään. Tämä blogi ehkä todistaa sen. Minulla ei ole mitään ongelmaa jakaa itseäni juuri sinun kanssasi, mutta tämäkin on pelkkää kuorta. En minä itsekään tunne itseäni. Kuka muka tuntee itsensä (ainakaan 24-vuotiaana)?

Olen todella onnekas, sillä lähin ystäväpiirini muodostuu ihmisistä, jotka nauravat, tai ainakin ymmärtävät nauraa, samoille asioille kuin minä itse. Huumorintaju määrittelee ihmisen aika pitkälti. Nauraako sille, että joku B-luokan koomikko toilailee telkkarissa, vai sille, että joku nousee vain siksi sängystä, että pääsee rääkymään ikkunasta lokille.

Eihän tässä ole ehkä taas päätä eikä häntää, mutta olen vain hyvällä tuulella. Sain juuri lähetettyä lukukauden viimeisen esseen, ja nyt voi henkisestikin siirtyä kesän viettoon. Tämä lukukausi 2011-2012 oli kyllä kohdallani melkoinen farssi, koska sain kerättyä vain 35 opintopistettä, joista kuusi tuli viime lukukauden puolelta. Mutta ei se mitään, ensi syksynä uusi yritys.

Nyt keskityn kesään, terapiaan, Paavoon, perheeseeni ja ompelemiseen.

Inspiration and life itself, here I come!