Kävelemisen vaikeudesta

Tänään oli suhteellisen hyvä päivä. Heräsin täysin suunnittelemattomassa krapulassa, ja silti pystyin kävelemään töihin. Pyrin aina kävelemään töihin, ja useimmiten takaisin kotiinkin, mutta joskus se ei vain onnistu. Tuntuu vain niin typerältä kulkea kilometrin matka bussilla. En suostu hyväksymään sitä, ettenkö voisi käyttää jalkojani. Muutaman kerran olen saanut töihin kävellessäni suoranaisen paniikkikohtauksen, kun puolivälissä matkaa jalat tuntuvat lähestulkoon halvaantuneilta, ja tuntuu, että kaikki kanssaliikkujat ihmettelevät, mikä tuotakin vaivaa, kun se noin linkkaa.

Tässä on juurikin yksi suurimmista ongelmista. Kävelemiseni vaikeus on aika pitkälti psykosomaattista. Jännitän kävelemistä, koska minulla on olo, että kaikki tuijottavat ja arvostelevat askellustani, ja tämä on omiaan säikyttämään lihakseni äärimmäiseen pinteeseen. Sanomattakin on selvää, että siinä vaiheessa, kun keskellä ruuhkaista kävelykatua tunnet jalkojesi kieltäytyvän yhteistyöstä, ahdistus lisääntyy. Se on melkoinen noidankehä.

Psykosomaattisuutta perustelen sillä, että useimmiten kävellessäni Paavon kanssa, joka osaa ottaa tahtini huomioon, en hermostu, ja pystyn liikkumaan ilman kipua. Välillä Paavo jopa joutuu pyytämään minua hidastamaan tahtiani. Toisaalta taas tämä järjestely ei toimi aina. Paavo on ystävällisesti tarjoutunut kävelemään kanssani esimerkiksi yliopistolle tai kirjastoon, mutta silti sääreni vihoittelevat.

Fysioterapeutti ei nähnyt tilanteessani oikeastaan mitään ongelmaa. Testitulosten valossa olen ihan normaali. Sehän tästä tekeekin niin ikävää, kun kukaan ei osaa sanoa, mistä kiikastaa. Spastisuuskaan ei oikein sovi kuvaukseltaan tilanteeseeni. Ja vaikka sopisikin, ei sille voi oikein mitään tehdä.

Täytyy kaiketi hyväksyä se, että välillä on parempia, välillä huonompia päiviä.