Tänään oli jotenkin hassu päivä. Aloitin fysioterapian, kävelin kaksi kilometriä rankkasateessa ilman mitään kipuja paikalle, ja edes se, että olin kuin uitettu rotta, ei horjuttanut itsetuntoani tai aiheuttanut paniikkikohtausta.
Roolit kääntyivät oudosti ympäri astuessani fysioterapeuttien tilaan. Joka puolella oli todella vaikeavammaisia aikuisia, ja he, jotka olivat mitenkään tietoisia ympäristöstään, katsoivat minua tavalla, joka oli oudon katkeransuloista. Miksi minulle on annettu maksusitoumus fysioterapiaan, kun pysyn jaloillani, osaan puhua ja olen lopun kaiken tyytyväinen itseeni. Tunsin itseni muukalaiseksi niiden joukossa, jotka istuivat pyörätuolissa ja mumisivat itsekseen. Tuntui, että olin etuoikeutettu saamaan sellaista hoitoa, jota moni muu varmasti tarvitsisi kipeämmin.
Päätimme fysioterapeuttini kanssa, että nyt kun Gabrion on antanut minulle voiman kävellä, keskitymme vain lihaskunnon ja kestävyyden lisäämiseen. Se sopii minulle mainiosti, koska olen aina toivonut saavani yksityistä ohjausta liikuntaan. Ei minusta ole menemään salille, ei lenkille, ei Zumba-tunnille.
Oli kovin rohkaisevaa kuulla ammattilaisen suusta, ettei ole mikään ihme, että olen lihonut viimeisen vuoden aikana yhdeksän kiloa, kun kaikki liikkuminen on ollut pelkkää tuskaa. Joka tapauksessa olen nyt hermosärkylääkkeideni vuoksi paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Pystyin tänään kävelemään kaatosateessa ilman sateenvarjoa yhteensä neljä kilometriä, kun aiemmin korttelin matka Siwaan oli pelkkää tuskaa.
Toivo elää jne.
Kerro sitten millaista siellä fysiossa on jatkossakin, jos vaan viitsit ja haluat. Mietin itse, miten lisäkouluttaudun kun saan hierojan tutkinnon alle.. yks vaihtoehto kivun hoitaminen ja kuntoutus. Olisi jotenkin mielekkäämpää olla oikeasti avuksi kipua kokeville ihmisille kuin tehdä pelkkiä hemmotteluhierontoja, vaikka niilläkin on iso vaikutus hyvinvointiin.
VastaaPoista