Kun vihdoin pääsee lähelle

Jälleen melkoisen henkilökohtainen päivitys.

Kun muutin 16-vuotiaana, heti peruskoulun jälkeen, Turkuun yksin, jätin Kotkan Karhulaan pikkuveljeni, joka oli tuolloin 13-vuotias. Siinä on iso ero, tiedättehän.

Olen nyt asunut Turussa seitsemisen vuotta. Koko sen ajan olen kokenut syyllisyyttä siitä, että jätin pikkuveljeni yksin. Olemme molemmat yksinhuoltajan lapsia, hädintuskin siedettävistä oloista, ja pakenin juuri sitä. En voi sanoa, ettenkö olisi löytänyt Turusta juurikin etsimääni, mutta hinta on ollut kova.

Nyt, seitsemän vuoden eron jälkeen, pikkuveljeni (ts. kaksimetrinen ja uskomattoman atleettinen mieshenkilö, joka tuskin tarvitsisi lopun kaiken isosiskonsa tukea selvitäkseen maailmassa) on muuttamassa Turkuun. En kerro mitään sen suurempia yksityiskohtia, koska ne ovat hänen oma asiansa, mutta voi luoja... Kaikki ne hetket, kun olen toivonut voivani auttaa miestä, joka tulee aina kaikesta huolimatta olemaan pikkuveikkani, ovat nyt ohi.

Minä olen nyt täällä, samassa kaupungissa, kahdenkymmenen minuutin matkan päässä, en kuuden tunnin matkustamisen takana. Haluan auttaa niin paljon, kuin henkivarani antavat myöden. Ja kaikesta emotionaalisesta draamasta huolimatta olen lähinnä innoissani. Voi pikkuveli, autan sinua niin paljon kuin vain mahdollisesti pystyn.

Joku on joskus ihmetellyt sitä, miten olenkin niin kiintynyt pikkuveljeeni. Suuri osa sisarsuhteista on varmasti hyvin... en tiedä... pinnallisia. Minä ja Asmo olemme kasvaneet (uskomattoman loistavan) yksinhuoltajaäidin kanssa, Minä jouduin kasvamaan aikuiseksi aivan liian pian, aivan liian pian, enkä voi sanoa mitään veljeni puolesta, joka jäi esipubertiteetti-iässä kaksin äitimme kanssa ilman minkäänlaista miehen mallia.

Nyt tilanne on se, että Asmo muuttaa Turkuun. Voimme vihdoin olla sisko ja veli sen sijaan, että olisimme vain verisiteiden yhdistämät tuntemattomat toisillemme.

Asmo, minä olen täällä nyt. Voin vihdoin toimia isosiskona sinulle niiden aikojen sijaan, kun olin niin fyysisesti kuin henkisestikin kaukana monta vuotta.

Elämäsi tulee muuttumaan, ja sen myötä minunkin elämäni.

I have missed you, little brother. Turku welcomes you. <3

Fysioterapiasta

Tänään oli jotenkin hassu päivä. Aloitin fysioterapian, kävelin kaksi kilometriä rankkasateessa ilman mitään kipuja paikalle, ja edes se, että olin kuin uitettu rotta, ei horjuttanut itsetuntoani tai aiheuttanut paniikkikohtausta.

Roolit kääntyivät oudosti ympäri astuessani fysioterapeuttien tilaan. Joka puolella oli todella vaikeavammaisia aikuisia, ja he, jotka olivat mitenkään tietoisia ympäristöstään, katsoivat minua tavalla, joka oli oudon katkeransuloista. Miksi minulle on annettu maksusitoumus fysioterapiaan, kun pysyn jaloillani, osaan puhua ja  olen lopun kaiken tyytyväinen itseeni. Tunsin itseni muukalaiseksi niiden joukossa, jotka istuivat pyörätuolissa ja mumisivat itsekseen. Tuntui, että olin etuoikeutettu saamaan sellaista hoitoa, jota moni muu varmasti tarvitsisi kipeämmin.

Päätimme fysioterapeuttini kanssa, että nyt kun Gabrion on antanut minulle voiman kävellä, keskitymme vain lihaskunnon ja kestävyyden lisäämiseen. Se sopii minulle mainiosti, koska olen aina toivonut saavani yksityistä ohjausta liikuntaan. Ei minusta ole menemään salille, ei lenkille, ei Zumba-tunnille.

Oli kovin rohkaisevaa kuulla ammattilaisen suusta, ettei ole mikään ihme, että olen lihonut viimeisen vuoden aikana yhdeksän kiloa, kun kaikki liikkuminen on ollut pelkkää tuskaa. Joka tapauksessa olen nyt hermosärkylääkkeideni vuoksi paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Pystyin tänään kävelemään kaatosateessa ilman sateenvarjoa yhteensä neljä kilometriä, kun aiemmin korttelin matka Siwaan oli pelkkää tuskaa.

Toivo elää jne.