perjantai 13. syyskuuta 2013

MS ja luopuminen

Kun saa MS-diagnoosin, alkaa ymmärtää pikkuhiljaa, mistä kaikesta täytyy päästää irti. Kaikki ennalta suunnitellut elämänvaiheet täytyy laittaa tietyllä tavalla jäihin. Ei voi enää ajatella, että ensin teen näin, ja sitten teen näin, ja sitten sen jälkeen näin, ja lopulta saavutan unelmani ja sen elämän, mistä olen haaveillut ja mihin tähtään.

Itselläni oli aiemmin selkeä suunnitelma. Muutin yläasteen Kotkassa käytyäni Turkuun käymään lukiota, sen jälkeen seuraisi luonnollisesti yliopisto, josta valmistuisin opettajaksi. (Olen tiennyt ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien haluavani jonkin sortin opettajaksi.) Ja siinä se sitten olisi. Raamit elämälle.

Monenlaisia vastoinkäymisiä on toki tullut vastaan. Valmistuttuani lukiosta vuonna 2007 MS-oireeni alkoivat toden teolla tulla esiin, ja lopulta eskaloituivat aggressiivisiin epileptisiin kohtauksiin keväällä 2008. Vasta vuonna 2010 lopulta pääsin Turun yliopistoon opiskelemaan folkloristiikkaa, jonka ajattelin olevan omalla kohdallani niin sanotusti helpoin väylä päästä sisälle systeemiin, jossa voisin lopulta vaihtaa pääaineeni johonkin muuhun ja sitten valmistua opettajaksi.

Ja suunnitelma etenee muutamien sivupolkujen jälkeenkin juuri näin tänäkin päivänä. Kaikki näyttäisi menevän suunnitelmani suhteen putkeen, mutta... Entä jos jostain syystä matkan varrella vammaudunkin niin pahasti, etten pystykään koskaan valmistumaan, saati harjoittamaan ammattia, ja jään ilman tutkintoa ja työtä valtavan velkataakan kanssa?

En kuitenkaan halua sen enempää korostaa akateemista taivaltani MS-taudin kanssa. Asia, joka minut on saanut pikkuhiljaa heräämään karuun todellisuuteen on se, että minulta on kielletty raskaaksi tuleminen. Gilenya, eli lääke, jota tällä hetkellä käytän, on niin uusi, ettei ole minkäänlaista tutkimustietoa siitä, miten se vaikuttaa sikiön kehitykseen. Siksi minulle lääkityksen aloittaessani painotettiin sitä, etten missään nimessä saisi tulla raskaaksi.

Ei siinä mitään. En vielä haluaisikaan saada lasta. En ole sellaisessa kunnossa, että pystyisin elämään raskauden saati lapsen kanssa, mutta joka tapauksessa haluan jonain päivänä olla äiti. Lasten nimetkin on jo ajat sitten mietitty meillä valmiiksi.

Olen 25-vuotias. Niin monet samanikäiset ja paljon nuoremmatkin ystäväni ja tuttavani ovat jo saaneet perustettua perheen. Ja minä elän epätietoisuudessa sen suhteen, koska minulle ilmoitetaan, että tutkimustulokset kertovat, ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Meneekö siihen viisi, kymmenen, viisitoista vuotta? Ja entä jos niin ei koskaan todetakaan?

Vaikka MS-tautia sairastavat voivat tänä päivänä elää suhteellisen normaalia elämää, on aina suunnitelmia ja haaveita, joista täytyy olla valmis luopumaan. Vaikka lastensaaminen ei ole tällä hetkellä mitenkään minulle ajankohtaista, tuntuu surulliselta se mahdollisuus, etten voisi koskaan synnyttää tervettä lasta, tai että sen eteen minun olisi uhrattava oma terveyteni esimerkiksi vaihtamalla tai kokonaan luopumalla lääkityksestä.

Kehitys kehittyy, ja siihen on vain luotettava. :)