tiistai 11. syyskuuta 2012

Beautiful, inspiring people

Makasin tuossa männä yönä pari tuntia hereillä ja mietin aikani kuluksi listaa kuuluisuuksista, joita pidän kauniina. Kauniina siis luonnollisesti muullakin tapaa kuin ulkonäöllisesti. Päätin siis laatia listan kuvineen kahdestakymmenestäviidestä mielestäni kauneimmasta ja inspiroivimmasta julkisuuden henkilöstä. 

Gerard Way

Natalie Portman


Alan Rickman

Amy Lee

Kirsten Dunst

Dani Filth

Nicole Kidman

Shiloh Fernandez

Johnny Depp

Christina Ricci

Marina Diamandis

Michael Jackson

Michelle Phan

Zooey Deschanel

Cate Blanchett

Cillian Murphy

Milla Jovovich

Beyonce

Audrey Tautou

Kandee Johnson

Michael Fassbender

Jennifer Connelly

Mila Kunis

Brad Pitt

Kate Winslet




sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Itkemisestä

Kun olin pieni, siis lapsi, itkin lähes poikkeuksetta joka päivä. Se kuului tapaani kasvaa. Monasti minulla oli todellinen syykin itkulleni, mutta useimmiten itkin vain jonkin nimettömän surun tunteen vuoksi. En oikein osaa nimetä noita syitä aikuisiälläkään. Se, mitä pystyn aikaisesta lapsuudestani muistamaan, olivat tunteet menetyksestä, ikävästä ja suoranaisesta maailmanpelosta. Suru oli lapsuudessani päällimmäinen tunne.

Päästyäni kouluikään lopetin itkemisen lähes kokonaan. Tietysti itkin, jos oli paha olla, tai olo oli suruinen, mutta en itkenyt vain itkemisen vuoksi.

Muistan hyvin tarkasti kertoja, jolloin olen todella itkenyt aikuistuttuani.

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Turkuun mennäkseni seuraavana aamuna kouluun Juhana Herttuan lukioon, itkin. Itkin, huusin ja raivosin yksin. Sitten jollain tapaa lopetin itkemisen moneksi vuodeksi. Ensimmäisestä lukiovuodestani lähtien jouduin käsittelemään päivittäin tunteita ja tilanteita, jolloin itkemiselle antautuminen olisi ollut vain haitaksi. Piti pysyä vahvana, piti jaksaa.

Olen usein myös itkenyt kivusta. Hammassärky, kolmoishermosärky ja muut epämääräiset MS-taudista johtuvat kivut ovat usein nujertaneet minut sikiöasentoon nyyhkyttämään. Silloin en halua puhua kenellekään, en nähdä ketään, en ajatella mitään.

Mutta mikä rikkaus itkemisen lahja onkaan! Tänä päivänä itketän itseäni tarkoituksellakin, koska virtaavat kyyneleet ovat niin vapauttavia. Lisäksi itkeminen tietysti lisää vaikka minkä kemiallisten aineiden eritystä, ja kunnon itkemisen päälle onkin äärimmäisen vapautunut olo. Se, että antaa itselleen luvan vaipua synkkiin ja suoranaisen epätoivoisen mietteisiin, on vapauttavaa.

Tunnen ja tiedän useita, joiden mielestä itkeminen on heikkouden merkki. Minusta se on voimavara, jonka voivat valjastaa käyttöönsä vain ne, jotka ovat tarpeeksi sinut itsensä kanssa kohtaamaan todelliset tunteensa sellaisina, kuin ne ovat. Ihminen, joka ei anna itsensä itkeä, on jollain tapaa rajoittunut tai pahimmassa tapauksessa sairas.

Itkekää, ihmiset! Naurun voi aina teeskennellä, mutta todellinen, syvältä kumpuava itku on kaiken teeskentelyn ja esittämisen ulkopuolella.