Koko sukuni on täynnä opettajia. Tämä tieto on tullut minulle jälkikäteen siihen nähden, koska päätin valmistua opettajaksi. Oma äitini on suurin esimerkkini ja roolimallini tähän tulevisuudenhaaveeseeni nähden.
Kun ensimmäinen koulupäiväni vuonna 1995 oli takana, olin kuulemma samantien ilmoittanut ryhtyväni opettajaksi. Minulla on ollut ihan uskomattoman inspiroivia ja mahtavia opettajia elämäni aikana. Olen vuosien varrella ymmärtänyt sen, että opettajan ammatti on yksi niistä säikeistä, joka pitää sivistynyttä yhteiskuntaa koossa. Siksi onkin niin harmillista, kuinka vähän tälle ammatille nykyään annetaan arvoa.
Uskon joka tapauksessa siihen, että jos henkilöllä on sisäsyntyistä auktoriteettia, hän voi toimia hyvin kiitollisessa ammatissa. Äitini, joka on yksi Suomen ainoista ompelijamestareista, on saanut minut arvostamaan tällaista luonnollista auktoriteettia. Äidin mukaan sitä löytyy myös minusta, ja uskon siihenkin. Pointtihan on se, että ne harvat kerrat, kun minä puhun, muut ovat hiljaa.
Kuten olen joskus aiemminkin Facebookissa todennut, sisäsyntyinen auktoriteetti on yksi kauneimmista ominaisuuksista, mikä ihmisellä voi olla. Se on täysin teeskentelemätöntä valtaa, ja yksilön oman harkinnan varaan jää se, käyttääkö tätä muita ohjaavaa ominaisuutta miten.
perjantai 18. toukokuuta 2012
torstai 17. toukokuuta 2012
Painosta
Aion käsitellä asiaa, joka on ehkäpä kaikkein kipein ja herkin asia elämässäni.
En ole koskaan ollut hoikka, en edes lapsena. Normaalipainoinen mahdollisesti, mutta en koskaan hoikka. Kun olin juuri aloittanut koulun, eräs silloinen luokkatoverini epäili kykyäni olla hippa vetoamalla siihen, että olin "läskimooses". Kyseinen henkilö ei varmasti muista asiaa, eikä kuulukaan, koska lapsiahan silloin oltiin, mutta tuosta hetkestä lähtien olen katsonut itseäni kriittisesti. Aloin siis laihduttaa seitsemänvuotiaana, ja tuo niin monelle tuttu tuskailu painonvaihtelun kanssa on jatkunut tähän päivään asti.
Kun katson taaksepäin elämässäni, ainoat ajat, jolloin olen ollut jollain tapaa sopusuhtainen, joskin aina normaalipainon yläpuolella painoindeksin mukaan, ovat olleet vuosia, jolloin olen ollut joko äärettömän köyhä, itsetuhoinen tai sairas. Painonhallinnassahan on kyse tasapainosta, mutta minun on ilmeisesti sitä mahdoton löytää.
Kolmetoistavuotiaana pidin neuroottisesti ruokapäiväkirjaa ja olin bulimian partaalla. Neljätoistavuotiaana aloin käyttää kokopäiväisesti pitkiä hameita, joten päätin vähän höllätä, ja heti tietysti painoakin kertyi. Muuttaessani Turkuun opiskelemaan pari vuotta myöhemmin, en pitänyt siitä, mitä näin ensimmäisen ikioman kotini peilistä. Yksinasuvan lukiolaisen budjetti oli kuitenkin niin pieni, että laihduin nopeasti itseäni jotenkuten tyydyttäviin mittoihin.
Seuraavat lukiovuodet olivat kaikilla tavoilla rankkoja. En viitsi niihin sen enempää puuttua, jotten loukkaa ketään. Sanotaan vain, että rahat kuluivat kaikkeen muuhun paitsi ruokaan, ja kärsin jatkuvasta, uuvuttavasta stressitilasta.
Lukion jälkeen, Halisiin muutettuani, elin entistä pienemmällä budjetilla, koska en päässyt suoraan lukion jälkeen opiskelemaan tai töihin. Olin edelleen hirvittävän stressaantunut, enkä vähiten siksi, että olin jatkuvasti niin toivottoman väsynyt. Tein lähestulkoon joka päivä valinnan ruoan ja tupakan välillä. Tupakka voitti, ja nukuin päivät pääksytysten, joten en oikeastaan edes ehtinyt syömään. Sama tilanne koski aikaa ensimmäisen epileptisen kohtaukseni jälkeen. Olen nähnyt kuvan itsestäni bikineissä siltä kesältä, ja herttinen, minähän olin ihan kivan näköinen. Sekaisin päästäni, mutta kivan näköinen.
Nyt, vuonna 2012, painan enemmän kuin koskaan alkoholisoitumiseni vuoksi. Toisaalta olen onnellisempi kuin koskaan. Jos olisin samoissa mitoissa kuin abi-vuotena, uskon, ettei mikään pysäyttäisi minua. Toisaalta tuolloinkin näin itseni rumana ja lihavana, mikä on sinänsä harmi.
Minusta tuskin koskaan tulee liikunnallista terveysintoilijaa. Ennemmin vertaisin itseäni laiskanpulskeaan kotikissaan. Olen äärimmäisen nautinnonhaluinen, suoranainen hedonisti, eikä minulla ole rahtustakaan itsekuria tällaisten asioiden suhteen.
Taidan ottaa kannustimekseni klassisen hääkuumeen. En suostu menemään naimisiin näissä mitoissa, joten katsotaan, kuinka monta(kymmentä) vuotta menee, ennen kuin olen taas tyytyväinen itseeni.
Niin, ja piti sanomani, että tuo profiilikuvani on nykyään kaikkea muuta kuin paikkansapitävä. Se on otettu viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten, mutta se on lempikuvani itsestäni, ja toivon jonain päivänä näkeväni peilistä tuon saman naisen.
En ole koskaan ollut hoikka, en edes lapsena. Normaalipainoinen mahdollisesti, mutta en koskaan hoikka. Kun olin juuri aloittanut koulun, eräs silloinen luokkatoverini epäili kykyäni olla hippa vetoamalla siihen, että olin "läskimooses". Kyseinen henkilö ei varmasti muista asiaa, eikä kuulukaan, koska lapsiahan silloin oltiin, mutta tuosta hetkestä lähtien olen katsonut itseäni kriittisesti. Aloin siis laihduttaa seitsemänvuotiaana, ja tuo niin monelle tuttu tuskailu painonvaihtelun kanssa on jatkunut tähän päivään asti.
Kun katson taaksepäin elämässäni, ainoat ajat, jolloin olen ollut jollain tapaa sopusuhtainen, joskin aina normaalipainon yläpuolella painoindeksin mukaan, ovat olleet vuosia, jolloin olen ollut joko äärettömän köyhä, itsetuhoinen tai sairas. Painonhallinnassahan on kyse tasapainosta, mutta minun on ilmeisesti sitä mahdoton löytää.
Kolmetoistavuotiaana pidin neuroottisesti ruokapäiväkirjaa ja olin bulimian partaalla. Neljätoistavuotiaana aloin käyttää kokopäiväisesti pitkiä hameita, joten päätin vähän höllätä, ja heti tietysti painoakin kertyi. Muuttaessani Turkuun opiskelemaan pari vuotta myöhemmin, en pitänyt siitä, mitä näin ensimmäisen ikioman kotini peilistä. Yksinasuvan lukiolaisen budjetti oli kuitenkin niin pieni, että laihduin nopeasti itseäni jotenkuten tyydyttäviin mittoihin.
Seuraavat lukiovuodet olivat kaikilla tavoilla rankkoja. En viitsi niihin sen enempää puuttua, jotten loukkaa ketään. Sanotaan vain, että rahat kuluivat kaikkeen muuhun paitsi ruokaan, ja kärsin jatkuvasta, uuvuttavasta stressitilasta.
Lukion jälkeen, Halisiin muutettuani, elin entistä pienemmällä budjetilla, koska en päässyt suoraan lukion jälkeen opiskelemaan tai töihin. Olin edelleen hirvittävän stressaantunut, enkä vähiten siksi, että olin jatkuvasti niin toivottoman väsynyt. Tein lähestulkoon joka päivä valinnan ruoan ja tupakan välillä. Tupakka voitti, ja nukuin päivät pääksytysten, joten en oikeastaan edes ehtinyt syömään. Sama tilanne koski aikaa ensimmäisen epileptisen kohtaukseni jälkeen. Olen nähnyt kuvan itsestäni bikineissä siltä kesältä, ja herttinen, minähän olin ihan kivan näköinen. Sekaisin päästäni, mutta kivan näköinen.
Nyt, vuonna 2012, painan enemmän kuin koskaan alkoholisoitumiseni vuoksi. Toisaalta olen onnellisempi kuin koskaan. Jos olisin samoissa mitoissa kuin abi-vuotena, uskon, ettei mikään pysäyttäisi minua. Toisaalta tuolloinkin näin itseni rumana ja lihavana, mikä on sinänsä harmi.
Minusta tuskin koskaan tulee liikunnallista terveysintoilijaa. Ennemmin vertaisin itseäni laiskanpulskeaan kotikissaan. Olen äärimmäisen nautinnonhaluinen, suoranainen hedonisti, eikä minulla ole rahtustakaan itsekuria tällaisten asioiden suhteen.
Taidan ottaa kannustimekseni klassisen hääkuumeen. En suostu menemään naimisiin näissä mitoissa, joten katsotaan, kuinka monta(kymmentä) vuotta menee, ennen kuin olen taas tyytyväinen itseeni.
Niin, ja piti sanomani, että tuo profiilikuvani on nykyään kaikkea muuta kuin paikkansapitävä. Se on otettu viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten, mutta se on lempikuvani itsestäni, ja toivon jonain päivänä näkeväni peilistä tuon saman naisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)