torstai 21. marraskuuta 2013

MS ja korkeakoulutus

En ole aiemmin sen syvemmin kirjoittanut tästä aiheesta, koska vasta vast´ikään olen alkanut ymmärtää todella, mitä yliopisto-opiskelu MS-taudin kanssa on. Täytyy myös todeta, että mitä luultavimmin minulla olisi diagnosoitavissa Aspergerin syndrooma kaiken muun mukavuuden lisäksi. Kun nämä kaksi yhdistetään, tulee opiskelemisesta hankalaa muistakin syistä kuin vain itse opiskeluun liittyvistä haasteista.

Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 2007 erinomaisin arvosanoin. Samana keväänä valmistauduin ensimmäisiin pääsykokeisiini. Muistan nukahdelleeni jatkuvasti, en pystynyt keskittymään. Väsytti koko ajan niin hirveästi. En päässyt läpi pääsykokeista yleiseen kirjallisuustieteeseen tai englantilaiseen filologiaan. Asuin tuolloin Turun ylioppilaskylässä, ja minut potkittiin sieltä lukiosta valmistumiseni jälkeen pois. Kaikkien turhien etsintöjen jälkeen äitini lopulta sai hommattua minulle kämpän Turun Halisista. Kämppä vilisi hiiriä, valtavia hämähäkkejä ja muita itikoita. Pääsin koko lukuvuodeksi työharjoitteluun koulunkäyntiavustajaksi eräälle ala-asteelle.

Samaan aikaan yritin valmistautua seuraavan kevään pääsykokeisiin opettajainkoulutuslaitokselle. Muistan, kuinka makasin mahallani entisen avomieheni minulle lahjoittamalla sohvavuoteella, ja yritin sisäistää aineistoa. Nukahdin kuitenkin vähän väliä, usein moneksi tunniksi kerrallaan. Ihmettelin, mikä minussa on vikana; kaikki samanikäiset jaksoivat opiskella, käydä töissä, nähdä kavereita, harrastaa. Ja minä vain halusin nukkua. Usein harjoitteluaikoinani, kun minulle ei oltu annettu mitään erityistä tehtävää, livahdin kirjastoon mukamas järjestelemään kirjoja tai ullakolle siivoamaan. Todellisuudessa hakeuduin kaukaisimpaan nurkkaan ja nukuin, kunnes joku paukkasi paikalle.

Seuraavaan kevääseen mennessä olin tavannut nykyisen kihlattuni ja muuttanut pois hämähäkkejä ja muita tuholaisia kuhisevasta kaupunginasunnostani oikeasti mukavaan kämppään. Siellä ollessani pääsin töihin videovuokraamoon, jossa työskentelinkin melkein viisi vuotta niin ennen opintojani kuin niiden aikana tähän kevääseen asti. Ennen tätä oli jo aloitettu tutkimukset epileptisten ja poissaolokohtausteni vuoksi. Sinä jouluna vuonna 2008 sain MS-diagnoosin.

En luovuttanut; yritin lukea jälleen kerran pääsykokeisiin, mutta eihän siitä oikeasti mitään tullut. Olin poissa tästä maailmasta, halusin vain painaa pään tyynyyn ja nukkua kaiken fatiikin aiheuttaman väsymyksen pois. Eihän siitäkään mitään tullut, koska fatiikkia ei voi nukkua pois. En päässyt sinäkään keväänä yliopistoon.

Tässä välissä muutimme Varissuolle, ja keskityin täysillä töissäkäyntiin sekä jälleen seuraaviin pääsykokeisiin valmistautumiseen. Päätin, että haettuani kaikkialle muualle, voisi folkloristiikka olla omalla kohdallani ns. helpoin tie päästä sisälle systeemiin. Kärsin tuona pääsykoekeväänä hirvittävistä kolmoishermosäryistä, ja lääkitys niihin oli niin vahva, että avomieheni yleensä talutti minut paikasta toiseen. Kaikista ongelmista huolimatta pääsin lopulta Turun yliopistoon opiskelemaan folkloristiikkaa pääaineenani syksyllä 2010. Mikä helpotus! Äiti itki onnesta. Eno luuli, että lähden tekemään kukkakimppuja.

Päätarkoitukseni oli kuitenkin toteutunut; voisin vaihtaa jossain vaiheessa pääainetta niin, että jonain päivänä valmistuisin opettajaksi. Sitä olen halunnut lapsuudestani lähtien. Nyt, kaikkien vastoinkäymisten ja omituisten opintopolkujen jälkeen olen päättänyt yrittää valmistua erityisopettajaksi.

Opiskelen nyt neljättä vuotta kahdeksan kuukauden sairasloman jälkeen. Kela on jatkuvasti kinuamassa selityksiä, enkä luonnollisesti ole itsekään tyytyväinen tilanteeseeni. Olen ihanneopiskelijaan nähden hirmuisesti jäljessä, mutta kuten omasairaanhoitajani ja -neurologini aina TYKS:ssa painottavat, pitää kaikki suhteuttaa omiin voimavaroihin. Itse poltin itseni loppuun, enkä aio tehdä niin uudestaan. Kun kertoo suoraan ongelmistaan, saa hyvin usein positiivista vastakaikua. Ihmiset ovat sympaattisia. He haluavat, että minä etenen, vaikka joitain myönnytyksiä olisikin tehtävä. Aivan kuten minä haluan tehdä myönnytyksiä niiden erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla, joita toivottavasti jonain päivänä opetan.