Fatalismista

Minä olen fatalisti, eli toisin sanoen uskon jollain tapaa ennalta määrättyyn tulevaisuuteen ja kohtaloon.

Kaikki se paska, mitä olen elämässäni kokenut, on aina johtanut johonkin hyvään. Täytyy vain olla kärsivällinen. Kohtalon polut ovat oikukkaat ja vaativat voimaa ja positiivista asennetta.

Ensinnäkin, jos en olisi yksinhuoltajan lapsi, olisin tuskin yhtä vahva ja itsenäinen. Jos en olisi ollut yksinäinen ja koulukiusattu Kotkassa, en olisi välttämättä koskaan muuttanut Turkuun. Silloin en olisi koskaan tavannut Paavoa. Jos minulla ei olisi todettu MS-tautia, en saisi yhtä hyvää terveydenhuoltoa kuin nykyään. Jos en olisi seurustellut aiemmin henkilön kanssa, jonka kanssa katsoin keskimäärin kaksi elokuvaa päivässä, en olisi näin hyvä työssäni Makuunilla. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikessa on kyse ainoastaan positiivisesta ajattelusta, mutta jotenkin tuntuu, että elämän pienet palaset useimmiten loksahtavat kohdilleen juuri niin kuin niiden pitääkin. Joistakin asioista vain tietää etukäteen, miten niiden kuuluu mennä, ja niin ne sitten lopulta menevät. Se on aina vain ajan kysymys.

Olen vielä nuori, 24-vuotias, mutta minulla on sen verran elämää takana kuitenkin, että pystyn hahmottamaan tiettyjä kaavoja ja patterneja siinä, miten elämäni on mennyt, ja miten sen on kuulunutkin mennä. Samaa näen myös muissa ihmisissä.

Kärsivällisyys on luultavasti avainsana siinä, kun uskoo, että kaikki lopun kaiken järjestyy. Kaikkea ei voi saada nyt tässä ja heti. Täytyy elää, ja samalla odottaa. Mitä sitä odottaa, mihin uskoo, sen voi jokainen päättää itse.