Kesäkuun lopussa tulee kohdallani täyteen kaksi vuotta Kelan korvaamaa kognitiivista psykoterapiaa, ja hakemus kolmatta ja viimeistä vuotta varten lähtee pian matkaan. Siitä syystä päätinkin pohtia hieman suhdettani terapiaan, sekä sitä, mitä olen siellä oppinut ja miten olen näiden oppien kautta pystynyt kehittymään kohti eheämpää aikuisuutta.
Ymmärsin ensimmäistä kertaa tarvitsevani terapiaa ollessani 14-vuotias. Jollain tasolla tiesin sen kyllä jo lapsuudessani, joka oli hyvin traumaattinen ja jonka satoa nyt niitän. Ne asiat, joita jouduin käsittelemään suorastaan rikollisen nuorella iällä, eivät olleet hyvään lapsuuteen kuuluvia, ja tiesin sen jo silloin. Mutta mitä alakouluikäinen voi ja mitä tämän odotetaan kykenevän tekemään oman mielenterveytensä turvaamiseksi?
Jotenkin pääsin Kotkan kaupungin lasten- ja nuorten psykiatrian osastolle (tms) puhumaan tuntemuksistani peräti viisi kertaa ollessani 15-vuotias. Terapeutti tuntui olevan tuolloin kaikkein huolestunein pukeutumisestani, eikä sieltä jäänyt käteen yhtään mitään konkreettista. Olisi pitänyt kirjoittaa kirje isälle, ja jopa lähettää se. Phah.
Muutettuani Turkuun ja opiskellessani toista vuotta lukiossa, terapian tarve nousi jälleen esille. Voin todella, todella pahoin, ja tämä ilmeni muun muassa jatkuvana läheisten kuolemanpelkona. Kun lähdin käymään kotona Kotkassa, hyvästelin mielessäni avomieheni viimeistä kertaa, ja kun palasin Turkuun, tein saman äitini ja veljeni suhteen. Kaikki hyvästit olivat minulle viimeiset. Pelkäsin myös omaa kuolemaani, ja leikittelin ajatuksilla esimerkiksi siitä, mikä kappale soisi mp3-soittimessani kuolemani hetkellä bussin tai junan ajautuessa onnettomuuteen. Valitsin myös kappaleita näille kuuden tunnin reissuille sen mukaan.
Lukioaikana avun hakemisen eteen nousivat organisaation ongelmat; esimerkiksi terveydenhoitaja oli paikalla tyyliin pari kertaa kuukaudessa, jos silloinkaan. Ei minulla ollut mitään tahoa, jonka puoleen kääntyä, ja vaikka olisi ollutkin, en ollut tästä tahosta tietoinen.
Seuraavan kerran mielenterveyteeni puuttui vasta vuonna 2009 neuropolin lääkäri, joka eräällä MS-diagnoosiani koskevalla käynnillä kysyi, olenko niin sanotusti taipuvainen synkkämielisyyteen. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt minulta tätä, joten hämmennyin hieman, mutta onnistuin (naurahtaen) sanomaan, että kyllä, kyllä itse asiassa olen. Lääkäri määräsi minut puhumaan muistaakseni kolmeksi kerraksi sairaanhoitajan kanssa, jonka käyttäytymisestä kävi alusta asti selväksi, että hän oli psykologin rooliin ängettynä täysin epäpätevä.
Lopulta aloitettuani yliopisto-opinnot ja työskennellessäni Makuunilla kerroin ohimennen eräälle työkaverille juovani joka päivä itseni humalaan. Hän selvästi huolestui ja käski minua ottamaan viipymättä yhteyttä YTHS:n mielenterveyspuolelle. (Tiedät kyllä, kuka olet, jos luet tätä, ja haluan vilpittömästi kiittää sinua.)
Tässä onkin katkeransuloinen seikka; heti kun muutuin yhteiskunnalle tärkeäksi tulevaksi veronmaksajaksi, sain välittömästi apua. Psykiatri kuunteli minua muutaman kerran ja totesi, että kerron menneisyydestäni tavalla, joka muistuttaa entisten sotalasten tapaa kertoa kokemuksistaan. Sain B-lausunnon Kela-korvattavaa psykoterapiaa varten, ja tässä sitä nyt ollaan, kaksi vuotta myöhemmin.
Tämän voin sanoa: terapia ei ole helppoa, hauskaa tai mielenrauhaa ylläpitävää. Kaikki ne muurit ja defenssit joita olin rakentanut ympärilleni varhaislapsuudesta lähtien alkoivat murentua. Niiden takaa alkoi kurkkia ruma totuus siitä, mistä ongelmani kumpusivat. Viha ja katkeruus räjähtivät aika ajoin sietämättömiksi, ja edelleen taistelen joka päivä näiden tunteiden kanssa. Toisaalta olen pystynyt ottamaan etäisyyttä asioihin; minun on vaikea luoda ihmissuhteita, koska olen kokenut tällaista. Minua pelottaa pitää puoliani, koska olen kokenut tällaista. En ole koskaan tyytyväinen itseeni, koska olen kokenut tällaista. Ja juuri tämän objektiivisuuden saavuttaminen on ollut avain niihin mielenprosesseihin, joilla taistelen itseni läpi arkielämän haasteista.
En ole enää tyttö, jota pelottaa mennä ihmisten ilmoille ja joka jättää siksi menemättä, vaan nuori nainen, joka edelleen pelkää ihmisten ilmoille menemistä, mutta menee silti. Toivottavasti kolmannen ja viimeisen vuoden jälkeen voin olla nuori nainen, joka nauttii ihmisten ilmoille menosta, eikä ymmärrä, mikä siinä silloin joskus olikin niin pelottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti