lauantai 9. toukokuuta 2015

Myötäkokemisesta

Olen erityispedagogiikan ja oman MS-tautini näkökulmasta usein miettinyt sitä, miten voisin tai miten muut voisivat myötäkokea ongelmia, jotka eivät koske itseä. Jotkin henkilökohtaiset kokemukseni ovat valottaneet sitä, miltä esimerkiksi oppimisvaikeuksista kärsivistä tai esimerkiksi dysfaatikoista tuntuu. Eräässä Opettaja-lehdessä oli myös mainio mielikuvaharjoitus kiusatun mielentilan ymmärtämiseen ja siihen, miltä jokapäiväinen kiusaaminen tuntuu. Olen itse löytänyt näistä hyviä samastumiskohtia, ja ajattelin pitkän blogi-hiljaisuuden jälkeen jakaa niitä myös muille.

Dysfasia, eli puhutun kielen ymmärtämisen ja tuottamisen erityisvaikeus, kristallisoituu omalla kohdallani menneiden vuosikymmenten lasten salakieleen eli kontinkieleen. Vaikka avomieheni on sitä kovasti minulle yrittänyt avata niin käytännön kuin teoriankin tasolla, en sitä ymmärrä. En vain ymmärrä. Uskoisin, että tämä hetkellinen turhautumisen ja oma älyn aliarvioinnin kokemus vastaa pitkälti sitä tunnekokemusta, josta dysfaatikot kärsivät päivittäin.

Jokunen aika sitten näin unta, jossa olin johonkin koulutehtävään liittyvässä ryhmätehtävätilaisuudessa. Muistan unesta kokemuksen siitä, että en yksinkertaisesti ymmärtänyt moniosaista tehtävänantoa, ja tuntui että kaikille muille ryhmäläisille tehtävänanto oli itsestäänselvä. Tästä syystä en edes kehdannut pyytää apua. Muut olivat myös jo suorittaneet tehtävän lähes loppuun, enkä minä ollut edes päässyt alkuun, kun en ymmärtänyt edes sitä, mistä lähteä liikkeelle. Olo oli yksinäinen ja typerä, omaa mielenterveyttä ja älyä kyseenalaistava. En tiedä, mistä tämä uni kumpusi, mutta pääsin mielestäni kokemaan hyvin voimakkaasti sen, miltä oppimisvaikeuksista kärsivistä koulumaailma tuntuu. Voin sanoa, että se oli kamalaa.

Edellä mainitsemani Opettaja-lehden kiusatuksi joutumisen demonstraatiota lainaan seuraavaksi. En valitettavasti muista, mistä painoksesta oli kyse, joten en voi antaa suoranaista lähdeviitettä, mutta haluan jakaa sisällön pääpiirteittäin kanssanne. Asetelman pointti oli viestittää sitä, miten jatkuva arkipäiväinen kiusaamiskokemus eskaloituu niin usein myös ulkopuolisille radikaaleilta näyttäviin tekoihin. Jokainen ikävä sana ja pilkanteko, puhumattakaan fyysisestä väkivallasta,  vastaa yhtä kynnenviiltoa kämmenselälle. Raapaise kämmenselkääsi kerran; ei taida tuntua vielä kovin pahalta. Toista se kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, sata kertaa, ja raapaisukohta kipeytyy ja alkaa punoittaa siihen pisteeseen, ettet kestä enää yhtäkään raapaisua. Tämä raapaisukohdan kivunsietokyvyn ylittyminen edustaa pistettä, jossa kuppi niin sanotusti menee nurin, ja jotain kamalaa tapahtuu.

Vielä viimeiseksi haluan kertoa kävelemisen ongelmista. Kärsin niistä lähes päivittäin itse, ja voin uskoa, että jokapäiväisesti pitkiäkin matkoja kävelevien voi olla vaikeaa ymmärtää, miltä se tuntuu, kun jalat eivät kanna. Nostan esimerkiksi jälleen unimaailman; ilmeisen universaalisti toistuva teema unissa on kokemus siitä, että pitäisi juosta jotakin pakoon, mutta jalat eivät vain liiku. Tämä tunne kuvaa ainakin omia kävelemisen vaikeuteen liittyviä ongelmia; en toki juokse mitään pakoon, mutta samankaltainen liikkeiden turhauttava hitaus ja ponnistelun mukanaan tuoma rasitus liittyvät myös tähän.

Tässä oli nyt esiteltynä muutama ajatus siitä, miten ainakin itse voin kuvittelemalla asettua toisen henkilön asemaan edes tunnetasoa hipaisten. En tiedä, ovatko nämä täysin subjektiivisia kokemuksia, mutta jos ne avaavat lukijalle edes jonkin uuden kosketuspinnan muiden ongelmiin, olen tyytyväinen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti