Kun sain tuon diagnoosin joulukuussa 2008 suurin huolenaiheeni oli äitini. Luin hänelle otteita esitteistä, jotka minulle oli annettu, ja yritin vakuuttaa hänet siitä, että pärjäisin, enkä olisi kukaan muu kuin se Solja, jonka hän oli antanut oman mielenterveytensä kustannuksella muuttaa pois luotaan heti, kun peruskoulu oli loppu.
Itse jännitin eniten sitä, joutuisinko totuttelemaan lähes päivittäisiin pistelyihin oman käden kautta. Neurologini ( blessed be) hakkasi kuitenkin nyrkkiään pöytään ja sai suostuteltua minulle Tysabri-lääkityksen, joka tiputetaan kerran kuussa TYKS'n neurologisen poliklinikan hoitajien valvonnan alla.
Kaikkina näinä kuukausina olen kokenut äärimmäistä kiitollisuutta sitä huolenpitoa kohtaan, jota olen saanut kokea Turussa. Olen usein sanonut, että jos olisin jäänyt Kotkaan, olisin jo pyörätuolissa. Sen sijaan saan nyt henkilökohtaista neuvontaa ja todella... Siis todella henkilökohtaista huolenpitoa osakseni.
Te, jotka asutte Turussa... Älkää vaipuko epätoivoon, jos ette heti saa tarvitseammanne apua. Olen asunut kahdessa täysin vastakkaisessa kunnassa molemmat elämäni puoliskot, ja Turusta olen löytänyt terveydenhuollon puolelta uskomatonta lempeyttä, anteliaisuutta ja empatiaa, jota ei voi sivuuttaa näinä aikoina, jolloin kaikki kunnalliset palvelut ovat mikroskoopin alla.
Kiitos teille, TYKS´n henkilökunta! On aina ilo asioida kanssanne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti