Johdanto

Johdanto

Olen aina halunnut pitää blogia. Blogia pitävät ihmiset tuntuvat pystyvän tiivistämään arkipäiväisen elämänsä kauniisiin kuviin itsetekemistään käsitöistä, otoksiin auringon kultaamista viljapelloista tai pohdintoihin siitä, mistä saisivat hankittua seuraavat omaa alakulttuuriaan vastaavat jalkineet.

Eikä siinä mitään, luen todella mieluusti näitä blogeja, jotka vilisevät suorastaan fantastisia kuvia ihanista, idyllisistä hetkistä, joissa kirpeät omenapuut ja järvimaisemat (tai urbaanin boheemit ja sangen vaihtoehtoisen taiteellisuuden kanssa leikittelevät kuvat) luovat siluetin suloisen syvällisestä ja näin suomalaisittain herkän melankolisesta elämästä.

Olen muutaman vuoden verran yrittänyt luoda blogia ompelemuksistani tai tyylistäni. Olen myös miettinyt pitäväni tällaista 'avointa päiväkirjaa' ihan vain normaalista elämästäni, mutta aina olen todennut, että en ole joko tarpeeksi tuottelias, kekseliäs, trendikäs tai ylipäänsäkään kiinnostava.

Muutama tunti sitten kävelin noin 500 metrin matkan Alkoon hakemaan muutaman perjantaipullon. Kävelemiseni on mennyt niin vaikeaksi, niin tuskaisen kivuliaaksi, että ajattelin, ettei mikään koskaan näkemäni blogi käsittele kovinkaan avoimesti MS-taudin oireita.

Mitä, jos voisinkin käsitellä blogissani MS-taudista kärsivän, alkoholisoituneen, mustiin pukeutuvan, opettajaksi haluavan, masentuneen agnostikon elämää? Elämää, jossa kanyylit, magneettikuvaukset ja virtsanäytteet ovat yhtä arkipäiväistä kuin suurimmalle osalle salilla käynti?

En ole marttyyri, enkä missään nimessä halua rypeä siinä epäonnessa, johon minut on lopun kaiken tuomittu loppuelämäkseni (ellei lääketiede etene seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana älyttömästi.)

Se, että minulla on parantumaton hermostosairaus, ei voi koskaan sulkea pois sitä onnea, joka minulle on suotu kihlattuni Paavon myötä. Vaikka jonain päivänä olisin pyörätuolissa, uskon hänen silti olevan vierelläni. Hän on ollut paikalla silloin, kun olen saanut ensimmäiset epileptiset kohtaukseni, poissaolokohtaukseni ja hetket, jolloin jalkani eivät vain kanna. Hän on vienyt minut ensimmäisen kerran tutkittavaksi.

Jos mahdollista, haluaisin tässä blogissani löytää uusia puolia itsestäni ja elämästäni. Tiedän myös, että Suomessa on paljon minuakin nuorempia ihmisiä, joilla on todettu MS-tauti, ja haluaisin luoda yhteyksiä heihin, ja luoda heille toivoa ja uskoa tulevaan.

Katsotaan, mitä tästä tulee!