No. Nyt on blogi luotu ja tunnin sisään yli sata ihmistä näköjään seuraa tekemisiäni, jos internetiin on luottamista. Jesus Christ.

Ajattelin ensin kirjoittaa diagnoosista 19.12.2008, mikä muutti elämäni.

Olin kirjoittanut ylioppilaskirjoituksista oikein hyvät tulokset (äidinkieli L, A-englanti L), ja olin saanut kämpän Turun Halisista kun sopimukseni Turun Yo-kylän kanssa umpeutui. Samalla umpeutui myös suhteeni mieheen, jonka kanssa olin seurustellut 14-vuotiaasta lähtien. Paperilla muutimme samaan asuntoon, mutta vuosikausia kestäneet ongelmat seurasivat meitä myös tuolle kulttuuririkkaalle alueelle.

No, erosimme, aloitin suhteeni Paavoon, ja työskentelin koulunkäyntiavustajana eräässä turkulaisessa koulussa. Rakastin sitä työtä, etenkin siksi, että sain (laittomasti) tehdä sijaisuuksia, ja kehitin niin moneen lapseen todella henkilökohtaisen ja lämpimän suhteen. Nautin koko opettajakunnan luottamuksesta, ja ajoittain tunsin painetta, kun useat opettajat kiistelivät siitä, mille tunnille minut otettaisiin avustamaan.

Kaikki tämä tapahtui tosiaan vuosina 2007-2008. Koko tämän ajan asuin suurimmaksi osaksi Halisissa yksin. Olin myös ainut suomalainen pihapiirissä, jossa oli kymmeniä maahanmuuttajaperheitä. Kysehän oli tosiaan kaupingin kämpistä. Kotini vilisi valtavia hämähäkkejä ja jopa pari hiirtä pyydystin keittiöstä.

Joka tapauksessa... Näin jälkikäteen tietenkin tiedän, mitä tuona vuotena koin, mutta silloin kun elin niitä aikoja syytin itseäni kaikesta.

Minä nukuin. Ja uinuin. Ja olin täydellisessä koomassa. Syytin itseäni, koska kaikki ikätoverini olivat jatkaneet suoraan lukiosta yliopistoon, ja minä en pysynyt hereillä kuin noin kymmenes osan päivästä. Ollessani työharjoittelussa livahdin usein kirjastoon ottaakseni nokoset (ja herätäkseni entistä väsyneempänä).

Elämäni koostui siis tuon vuoden ajan siitä, että kävin työharjoittelussa koulunkäyntiavustajana, nukuin ja yritin luoda suhdetta nykyiseen kihlattuuni. Ylitsepääsemättömän uupumukseni (jota nykyään, diagnoosin saatuani, kutsutaan fatiikiksi), pistin sen piikkiin, etten vain liikkunut tarpeeksi, syönyt tarpeeksi vitamiineja tai tupakoin liikaa.

Viimein, monen vaikean ja omituisen kuukauden jälkeen joulukuussa 2008, sain diagnoosin MS-taudista. Kun neurologini paljasti diagnoosin, itkin pari kyyneltä. Sen verran, että hän tarjosi minulle nenäliinaa. Sen jälkeen en ole itkenyt sairauttani.

Meistä jokainen kantaa jotain taakkaa. Niitä on useimmiten useita, ja jos olet selvinnyt yhdellä, olet onnekas.
Todellista voimaa on kantaa kaikki nuo taakat suoranaisella ylpeydellä ja omanarvontunnolla.

Minä kannan MS-tautiani, alkoholismiani, etäisiä suhteita kaikkiin sukuni miehiin (paitsi pikkuveljeeni) ja sitä, etten voi koskaan olla hoikka, koska rakastan ruokaa. Siltikin olen onnellinen, koska mies, jota minä rakastan, rakastaa minua.